Matkamme alkoi torstai-iltana Helsingin Länsisatamasta, jossa odottivat kolme MiliaMin bussia. Koirat ja tavarat pakattiin autoon ja hypättiin laivaan, joka keikkuen kuljetti meidät Tallinnaan. Sieltä jatkoimme yöllä huoltoaseman kautta kohti Vilnaa, jossa oli aamupysähdys. Koirat aamulenkille, hieman ruokaa naamariin ja taas jatkettiin hernerokkasumussa kohti Valko-Venäjän rajaa. Rajamuodollisuudet olivat jännittävät, kun piti olla vakavana ja pönöttää tullivirkailijoiden haukankatseiden alla, mutta kaikki meni sujuvasti ja pääsimme rajan yli noin tunnissa. Valko-Venäjän puolella oli uskomaton monen sadan rekan jono, jonka rinnalla Vaalimaakin kalpenee. Maaseudulla oli röttelöisiä taloja, kumpuilevia peltoja ja työhevosia hommissa. Kaupunkiin saavuttuamme maisema muuttui totaalisesti aivan modernin näköiseksi. Valtavia kerrostalokomplekseja, monikaistaisia valtaväyliä ja suurkaupungin tunnelma.

Hotellimme oli sisältä täysin uudenveroinen huoneistohotelli, jossa oli todella isot huoneet, pieni lasitettu parveke ja keittosyvennys. Itse vietin ekan illan syöden, torkkuen ja selaillen 40 eri venäjänkielistä TV-kanavaa. Lopulta päädyin katsomaan Eurosportilta Rukan mäkihyppykisoja! Leevi sai huonekaverikseen puolitoistavuotiaan labbisneidin, joka piti heti alkajaisiksi pistää ojennukseen. Leevi ilmoitti olevansa paikan pomo. Nih! Matkustus vaati veronsa ja uni kutsui jo klo 9 paikallista aikaa.

Lauantaina aamupalalta tullessa huoneessa odotti ylläri: labbis oli murtautunut kevythäkistään, levittänyt roskiksen sisällön sänkyyn ja syönyt puolet omista eväsnappuloistaan ja Leevin jälkkärikanatikuista. Kun se joi päälle vielä aimo kulauksen vettä, niin maha pömpötti niin mukavasti, että sertit jäivät haaveeksi. Tempauksesta jäi myös lasku maksettavaksi, sillä hotelli vaati 50 euroa korvausta pilalle menneistä lakanoista.

Puoli yhdeksältä bussi starttasi Ratomkan kaupunginosaan aivan kaupungin laidalle. Näyttelypaikka oli suuri ja lämmin hevosmaneesi, jonka pohja oli pehmeää, hienonhienoa hiekkaa (jota olikin sitten joka paikassa sen jälkeen). Sain häkin hyvään paikkaan kehän viereen, missä sainkin sitten kököttää yksin koko päivän, sillä siinä kehässä ei muita meidän jengiläisiä ollut. Kamat olivat siis välillä vahtimatta, mutta mitään ei varastettu. Cardit alkoivat aamupäivällä ja niitä oli mukana 12 kpl. 10 Venäjältä, 1 Valko-Venäjältä ja Leevi Suomesta. Seurasin kertauksen vuoksi aussikehän alusta loppuun, jotta olisin kartalla, miten kehä etenee. Valioluokassa oli venäläinen uros meidän lisäksemme. Leevi oli aivan hepulissa ja esiintyminen meni penkin alle. Tuomari näytti meille kakkossijaa ja sanoi, että Leevi oli muuten kaunis, mutta olisi toivonut linjakkaampaa olemusta. Poistuin kehästä ja ykköseksi tullut jäi CACIB-kehään. Sen jälkeisiä tapahtumia en tule koskaan ymmärtämään... Menin vartin päästä hakemaan arvostelun ja käteeni annettiin diplomi, arvostelu - ja sertilappu. Tuijotin epäuskoisena lappusia, joissa kaikissa luki aivan selvästi, että olimme olleet ERI1 ja saimme sertin. Etsin käsiini yhden matkanjohtajistamme ja kysyin häneltä, mitä pitäisi tehdä asialle. Hän neuvoi menemään infotiskille. Siispä marssin infoon (jossa onneksi puhuivat englantia) ja pyysin heitä selvittämään asian. Sitten mentiin peräkanaa kehäsihteerin pakeille, joka tutki papereita hetken ja sanoi, että ne ovat oikein. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä sen toisen valiouroksen papereissa luki... Eipä siinä sitten muuta kuin kysymään vanhoilta Minskin konkareilta, että missähän ihmeessä mahtaa olla se tiski, jossa annetaan valiovahvistuksia. Se löytyikin lopulta hallin perimmäisestä nurkasta vihreästä teltasta, jossa touhusi vihaisennäköinen virkailija. Ensin leima sertilappuun, sitten seuraavalle tiskille, rahat pöytään ja tulostettu valionarvodiplomi käteen.  Tuijotin vain diplomia enkä oikein tiennyt, mitä pitäisi ajatella. En oikein osannut iloita siitä, koska kehän jälkeen oli vähän pettynyt olo ja tuntui, etten ollut ansainnut tuota palkintoa. Aivan käsittämätön juttu.

20171127_182308.jpg

Illalla mentiin hotellin ravintolaan syömään (se oli virhe!). Meidän piti käydä ihan vaan nopeasti... No, pienen annoksen syömisessähän meni sitten kaksi tuntia. Tarjoilija unohti puolet tilatuista jutuista, annokset olivat jäähtyneitä ja pieniä eikä mikään mennyt oikein putkeen. Kaikki maitotuotteet olivat kamalanmakuisia, sillä sikäläisten lehmien maito on kuulemma heikkolaatuista. Jogurtti oli kuin hyytelöä, mozzarellajuusto maistui hirveältä, raejuustoa en uskaltanut edes maistaa. Ravintolassa oli vain yksi englanniksi oleva ruokalista, joka kiersi pöydästä pöytään. Jälkiruoka jätettiin suosiolla tilaamatta, koska siihen olisi varmaan tuhraantunut vielä tunti. Koirat iltalenkille ja tutimaan!

Sunnuntaina cardikehässä olivat samat koirat. Tällä kertaa olimme ihan oikeasti ykkösiä ja saimme sertin! Tuomari oli alunperin serbialainen Zorica Salijevic, joka on nykyään ruotsalainen. Hän kysyi, mistä olen ja kun sanoin olevani Suomesta, hän sanoi minulle suomeksi: "Tervetuloa!" Vastasin siihen ruotsiksi, ja siitä lähtien puhuttiinkin sitten vain ruotsia. Avoimen luokan uros vei CACIB-kehässä voiton, mutta Leevi sai varaCACIBin. Sitten odoteltiin loppupäivä leppoisissa tunnelmissa kotiinlähtöä ja jännättiin bussikavereiden puolesta.

BIS-kehän jälkeen kuuden maissa bussi lähti kotia kohti. Kävimme vielä yhdessä kauppakeskuksessa ostoksilla ja tuhlaamassa loput ruplat, niitä kun ei saanut viedä rajan yli. Itse en vaihtanut rahaa ollenkaan, joten kuljeskelin vain muiden mukana. Valko-Venäjän ruoat olivat sen verran oudonmakuisia, etten viitsinyt ostaa sieltä tuliaisiakaan. Valioruusuke sai toimittaa matkamuiston virkaa. Rajan ylittäminen kävi nopeasti ja pääsimme passintarkastuksesta alle tunnissa. Yöllä ajoimme Baltian halki. Olin yllättävän pirteä, vaikka yleensä kahden näyttelypäivän jälkeen on aika naatti. Uni ei oikein tullut, mutta onneksi pystyi  taas laittamaan mobiilidatan päälle ja surffailemaan netissä. Tallinnassa olimme puoli seitsemän paikkeilla aamulla ja kökötimme huoltoaseman pihassa 2,5 tuntia laivaan pääsyä odotellen.

En tiedä, lähtisinkö Minskiin uudelleen, mutta matka sujui oikein mukavasti eikä tuntunut mitenkään rankalta. Sertiä lähdettiin hakemaan ja se myös saatiin eli loppu hyvin, kaikki hyvin.